Vapaarunoilu on runollinen ilmentymä, jolle on ominaista tahallinen poikkeama riimi- ja mittamalleista. Samanlainen kuin runollinen proosa ja proosaruno; ilmaisilla jakeilla on ominaisuus ylläpitää jakeiden perinteinen typografinen sijainti.

Vapaa jae on peräisin puolivälissä 19th century, koska ristiriitaista kymmenes, The Sonnet ja toinen hallitseva lomakkeet alan runouden. Runoja, jotka kirjoittavat vapaalla säkeellä, eivät kiinnitä huomiota säkeisiin, he luovat maailmansa tarvitsematta laskea tavujen tai jakeiden määrää. Kyvylläsi luoda ei ole rajoja.

Tuon ajan ensimmäinen tärkeä runoilija, joka käytti ilmaisjaetta käytännössä, oli Walt Whitman, joka piti parempana epätasaisen jakeen tyyppiä: jae (otettu Raamatun englanninkielisestä versiosta). Sitten seuraavat ranskalaiset runoilijat Gustave Kahn ja Jules Laforgue, jotka esittivät sen Ranskalle sovittamalla tämän ilmaisumuodon tarpeisiinsa; siten poiketen Parnassian kallisarvoisuudesta.

Vapaa jakeelle on tyypillisesti ominaista rytmi, tämä voi olla eri tavoin: syntaktinen rytmi yhdistää yleensä kanoniset jakeet jakeisiin huolimatta siitä, että taipumus on lähellä proosaa. Se edustaa vapaan jakeen perusta.

Ajattelurytmi tunnistetaan sen rakenteen ominaispiirteiden perusteella, koska se ei ole mitään toistoa, vaan pikemminkin avainsanoja ja lauseen rakenteita, jotka määrittelevät sitten syntaktisen rytmin, joka ohjaa ajatuksen loppua kohti, tarkkailemalla runon syklistä tunnetta.

Sisäinen rytmi, joka tunnetaan myös nimellä henkilökohtainen rytmi, tässä tunne siirtyy syntaktisten yhteyksien kautta.

Vapaiden kuvien rytmi on taipuvainen kuvien ja metaforoiden lähentämiseen ilman syntaktisia linkkejä.