Kuvaannollisena kielenä ymmärretään viestintätyyppi, jossa sana ilmaisee yhden idean toisella, turvautuen samankaltaisuuteen, joka voi olla mielikuvituksen tuote tai todellinen. Tämän tyyppinen kieli on ristiriidassa kirjaimellisen kielen kanssa, joka olettaa, että sanoilla on tarkka merkitys, joka määrittelee niiden merkityksen. Yleensä kuviokieli löytyy runosta, kirjallisista teksteistä ja myös jokapäiväisestä elämästä, kun taas kirjaimellinen kieli on tuntuvaa vain oikeudellisissa tai tieteellisissä asiakirjoissa. Kun tätä muunnosta käytetään kielessä ja käytetään tiettyä sanaa, mainittu sana ei millään tavalla tarkoita sen tarkkaa viittausta, vaan viittaa pikemminkin toiseen.
Kuvaannollisen kielen tarkoituksena on antaa äänelle enemmän ilmaisua, jotta sanan merkitys olisi paljon normaalia pidempi. Lisäksi se pyrkii luomaan erilaisia merkityksiä tai kun viestiä välittävä henkilö ei saa oikeaa termiä sille, mitä hän haluaa tuolloin ilmaista. Sen tulkinnassa miimikko voi riippua kunkin ihmisen asiayhteydestä, koska kuviollinen kieli on eräänlainen epätavanomainen kieli, joka ei perustu nykyisiin yhteiskunnan käyttämiin viestintästandardeihin.
Yleensä kun ihmiset lukevat tieteellistä tai oikeudellista asiakirjaa, on mahdollista ymmärtää, että siellä käytetty kieli on tiivis ja kirjaimellinen, koska tämäntyyppisessä kirjoituksessa he pyrkivät olemaan mahdollisimman tarkkoja sekaannusten välttämiseksi. Omasta puolestaan kirjallisuudessa kuviollinen kieli on paljon yleisempää, varsinkin jos se on runoutta.
Joidenkin kirjallisuuskielen asiantuntijoiden mukaan kuviollinen kieli rikastaa sanastoa ja hienosäätää merkityksellisiä sanayhdistelmiä. Ja siksi he pyrkivät palauttamaan kadonneita termejä ja laajentamaan huomattavasti puhekieliä. Kuvaannollisen kielen käyttö kirjallisuudessa osoittaa, että kirjoittajalla on vahva abstraktiokyky sekä absoluuttinen omistautuminen kielelle, joka on paljon sanojen tunnettujen merkitysten ulkopuolella.
