1900-luvun alussa runous elpyi uudelleen monenlaisten virtausten kautta. Niistä on syytä nostaa esiin 27. sukupolvi, modernismi ja avantgarde-runous sen erilaisissa ilmentymissä (surrealismi, futurismi, dadaismi, ultraismi). Latinalaisessa Amerikassa vallankumous tapahtui myös runollisessa luomisessa, ja postumismi oli yksi historiallisen hetken alkuperäisimmistä virtauksista.
Postumismi on kirjallinen liike, jossa riimi hylätään, rytmi on häiriintynyt ja ideoita ilmaistaan sellaisina kuin ne esiintyvät kirjoittajan mielessä. Se voitaisiin määritellä yksinkertaiseksi, rehelliseksi ja kaukaa haetuksi viestinnäksi. Tämä liike nousi aseena irtisanomiselle ja yhteiskunnalliselle moitteelle amerikkalaiselle miehitykselle.
Postumistat kokoontuivat Domingo Moreno Jimenesin ympärille ja julkaisivat ajatuksensa El Día Estético -lehdessä.
Tämän liikkeen tärkein hahmo on Moreno Jiménez. Tämä syntyi vuonna 1894 Santo Domingossa. Hän aloitti opettamisen hyvin nuorena, tullessaan kahdesti (1918 ja 1926) Sabaneta-tutkijakoulun (Santiago Rodríguez) johtajaksi ja San Pedro de Macorís -koulun opettajaksi. Hän ohjasi myös Osvaldo Bazilin runousinstituuttia (1950–1970), jonka diktaattori Rafael Leónidas Trujillo Molina perusti hänen pyynnöstään San Cristóbaliin. Tällä runolaisrunoilijalla on pääteos, yli viisikymmentä otsikkoa, joista osa on: "Lupaukset", "Tyttären runot integroituneet", "Vanha kuollut mieheni" ja "Sanat vedessä".
Sus comienzos revelan un énfasis marcadamente modernista, aunque siempre ajeno al deslumbramiento verbal. Sus primeros versos fueron publicados en las revistas Páginas, Renacimiento y Letras.
