Tämä on nimi runollisille ja kirjallisille sävellyssarjoille, joissa valitetaan jotakin epäonnea, kuten läheisen kuolema tai yksinkertainen illuusion menetys, jolle on tunnusomaista, ettei sillä ole kiinteää metristä. Se on runo valituksen. Se ulottuu mihin tahansa kirjoittajan mielestä aiheelliseen aiheeseen, olipa se sitten konkreettinen tai täysin abstrakti, eli käsittelee sieluun liittyviä asioita.
Tämän runoryhmän harvoista eroista on hautajaisten elegia, koska se on suunnattu nimenomaan kuolleelle ja sekoitetulle hautaushetkiin kirjattuun epitaafiin.
Tämän tyylin nimi tulee normaalisti käytetystä mittarityypistä, tyylikkäästä parista, kahden jakeen klassisesta versosta, heksametristä ja pentametristä; tämä oli melko yleistä kreikkalais-roomalaisessa metrikassa ja oli hyvin läsnä romaani- ja eurooppalaisessa kirjallisuudessa. On syytä mainita, että kreikkalais-latinankielisessä kirjallisuudessa syntyy juuri elegia, joka on kirjoitettu Joonian murretta käyttäen ja joka usein sanottiin huilun avulla säestyksenä, joissakin tapauksissa lyyra. Tyylikäs pari esitettiin samalla tavalla kreikaksi, latinaksi ja espanjaksi, vaikka jälkimmäisessä se oli jonkin verran epäsäännöllinen kielisääntöjen vuoksi.
Latinalaisamerikkalaisessa kirjallisuudessa on luotu lukuisia elegioita. Näistä tietysti jotkut erottuvat sisällönsä ja muodonsa laadusta, ollessaan heitä: Elegy to doña Juana la loca, Federico García Lorca; Mahtavan muistin elegia, Jorge Luis Borges; Oodi Federico García Lorcalle, Pablo Nerudalle; Elegia keskeytti, Octavio Paz.
