Vallanjakoa kutsutaan teoksi, jossa kansakunta tai maa, joka etsii hallitusorganisaatiota, erottaa kaiken vallan, joka sillä on eri organismeissa, jotka toimivat erikseen ja vastaavat sen kentän kaikkien tarpeiden täyttämisestä, johon se kuuluu. Tarkkaan sanottuna tätä prosessia kutsutaan toimintojen tai voimien erottamiseksi, koska oikeudellisen opin mukaan valta on jakamaton, se on abstrakti kokonaisuus, jota ei voida käyttää, jos se on hajanainen.
Kukin haara säätelee toista, riistää sen voiman kasvun estääkseen jotkut saamasta vastuita, jotka eivät liity sen kiinnostuksen alaan.
Yleisesti, teho on jaettu kolmeen osaan: toimeenpanovalta (vastaa yleisen hallinnon maa), lainsäädäntövalta (laitos vastaa hyväksymisestä tai hylkäämisestä uusia lakeja) ja tuomiovallan (sen tärkein toiminto on hallinnoida oikeudelliset prosessit) Tästä huolimatta joissakin maissa on otettu käyttöön uusia valtuuksia keskittyä tarkempiin ongelmiin.
Nykyaikaisen teorian ehdotti Montesquieu teoksessaan Lakien hengestä, joka perustui antiikin filosofien kuvauksiin roomalaisten tai kreikkalaisten kaltaisten kansojen poliittisesta järjestelmästä.
Valaistumisen vuosisadalla valtiota pidettiin kokonaisuutena, jonka tarkoituksena oli suojella miestä, joka oli päättänyt omalla tahdollaan tuoda hänet valtaan, vaikka tämä tarkoittaisi toisen osallistuneen ihmisen koskemattomuuden tai etujen vahingoittamista, samoin hänen valtaan nousemiseen. Tästä virrasta, sillä oli suuri vaikutus, syntyi ajatus ottaa käyttöön tämä hallintojärjestelmä, jolle on ominaista vallanjako. Maat kuitenkin sopeutuivat tähän muutokseen eri tavoin tapojensa mukaan.
