Korporatismi määritellään taloudellisen ja poliittisen järjestelmän tai käsite, jossa päätöksenteon valta on käsissä organisaatioiden eikä ihmisiä. Tässä järjestelmässä suuryrityksiä johtavat ne, jotka neuvottelevat ja allekirjoittavat sopimuksia, joista tulee sitten sääntöjä, joiden mukaan yhteiskuntaa on hallittava; nämä säännöt liittyvät yleensä taloudellisiin päätöksiin.
Yleensä korporatiivisuus koostuu kolmen sektorin viestinnästä tai vuorovaikutuksesta: työnantajajärjestöt , ammattiliitot ja hallitus molempien neuvottelijana. Itse asiassa, jotta todellinen korporatismi olisi olemassa, yhteiskunta on jaettava luokkiin (liikemiehet, työntekijät jne.)
Korporatismi nykyaikaisessa merkityksessään sai alkunsa Italiasta ensimmäisen maailmansodan jälkeen, jonka Benito Mussolini loi sen sosiaalisen valvonnan menetelmänä valtion vakauttamiseksi. Tämän opin mukaan korporatiivisuus toisi yhteen työntekijöitä, liikemiehiä ja hallitusta. Sen viranomaisen kuuluisi määrittämättä palkat, ratkaisu työriitojen koordinointi vuonna tuotanto, ilmaus kollektiivisen työn sopimusten ja ennuste kaikenlaisten lakkoja, jotka aiheuttavat yritysten sulkemisesta.
On tärkeää huomata, että tätä termiä ei ole nähty kovin hyvin, koska monissa korporatismissa käytetään määrittelemään taloudellisia toimenpiteitä, jotka tavoittelevat vain yhden sektorin, yleensä suuren eliitin (liikemiehet, ammattiliittojen johtajat, valtion virkamiehet) etua. Siksi sen varmistamiseksi, että tehdyt päätökset säilytetään ajan myötä, on välttämätöntä, että kunkin elimen sisäinen rakenne on vertikaalinen, mikä johtaa korruptioon, sisäisiin petoksiin ammattiliitoissa jne.
Alemmat kerrokset (työntekijät ja pienkaupat) sijaitsevat pyramidin pohjalla, ja jos heidän välillä on erimielisyyksiä, vaatimukset esitettäisiin yrityksen sisällä, he pääsivät huipulle ja sieltä ne tuottivat vuorovaikutus muiden yritysten kanssa. Tämä menetelmä toi tyytymättömyyden alemmille sektoreille (työntekijät, pienkaupat), koska he eivät tunteneet olevansa todella edustettuina.
Korporatiivisuudessa yleisin on se, että yhtiöiden ja ammattiliittojen edustamat kaksi suurinta yritystä sopivat hallituksesta sovittelijana, koska valtion piti toimia neutraalisti. Valtiolla oli kuitenkin edustajia molemmissa osapuolissa, joten heidän roolinsa välimiehenä oli kyseenalainen. Tämä osoittaa, että valtio sekaantuu huomattavasti talouteen ja yhteiskuntaan.
